Ero

Katsoin Yle Areenasta dokkarin joka kertoi erosta. Ohjelma oli nimeltään: Joka toinen. Ohjelman otsikko siis kertoi, että joka toinen pari eroaa täällä suomessa.

Usein tulee pohdiskeltua elämän virrassa vastaan tulevia asioita ja ilmiöitä, hieman syvällisemmin, vaikka minun ei tarvitsisi välittää ne silti koskettavat ja herättävät ajatuksia joita on vaikea pitää sisällään. 

Tästä ero asiasta on ajan mittaan kertynyt minulle sarja ratkaisemattomia dilemmoja joiden ristiriitaisuuksia olen pyöritellyt pienessä päässäni yrittäen etsiä asioihin jonkinlaista järkeä. Kuitenkaan sitä koskaan löytämättä kuten en ihmismielen monimuotoisuuteenkaan.

Ihmissuhdeasiat ovat kiinnostava osa tämän päivän populaarikulttuuria jonka ilmiöitä tullaan tutkimaan ja kirjoittamaan tuleviin historiankirjoihin ja siitä syystä tämän ajan seuraaminen, siinä mukana olo, vaikka vain hiiskumatta hiljaa sivusta seuraten on äärimmäisen mielenkiintoista. Toivottavasti tämä aihe koskettaisi myös teitä lukijoita ja toisi mieleen ajatuksia joita voisi jakaa täällä. Toivon kuitenkin, että kommentointi pysyisi asiallisena vaikka aihepiiri onkin asiallisen asiaton. Huh, en osaa paremmin tätä aihetta nyt pohjustaa. Onko siis ok jos nostan nyt pidemmittä puheitta ”ison ja pörröisen kissan pöydälle"?

Uskotko sinä vielä ikuiseen rakkauteen vai  onko usko hiipunut kasvavien erotilastojen myötä, kun pian tuohon kauniiseen satuun eivät usko edes lapset prinsessaleikeissään? Onko paljon todennäköisempää löytää baarista raitis mies kuin suomesta pariskunta joka ei koskaan eroaisi? 

Eroamisesta on tullut yhtä arkipäiväinen asia kuin mistä tahansa muusta perhetapahtumasta.
Ajatellaan, että jokaisella on oikeus onnelliseen elämään ja elämä on liian lyhyt ja kallisarvoinen tuhlattavaksi huonossa parisuhteessa. Parisuhde ei ole enää pitkään aikaan ollut tahdon asia ja tämän niin naurettavan kysymyksen: "Tahdotko rakastaa niin myötä kuin vastoinkäymisissä?” voisi jo vihdoin kuopata. Ennen tahdottiin, mutta nyt vain rakastetaan ja sitten kun ei rakasteta niin erotaan, ei tahdota, yksinkertaista? Onko tämä yksi syy, että kirkkohäät ovat vähentyneet?




Se, että meillä on vapaus valita on tehnyt parisuhteesta entistä herkemmän kriiseille. Meillä ei ole enää perinteisiä velvoitteita pysyä yhdessä, kun kaikki hoituu myös ilman. Tästä syystä pelkästään rakkaus, joka on valitettavasti hauras kuin saippuakupla, ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä. Jo pikkulapsiarki voi olla niin stressaavaa kokemus, että se saa rakkauden hiipumaan ja moni eroaa parisuhteen alkumetreillä. Tästä aiheesta löytyi muuten mielenkiintoinen postaus Menoa ja mamailua blogista täältä 

Kuvailen lyhyesti seuraavaksi sarjan tyypillisiä erotapauksia joihin olen törmännyt niin mediassa kuin lähipiirissä. 
Tapaus 1
Salamarakkaus, nopeasti naimisiin (satuhäät), tehty heti perään lapset 1-3, pikaero lasten ollessa 3-4 vuotiaita tai jopa ennen. Eron syitä: rakkaus loppui, toinen ei osallistu kotitöihin, seksi ei suju, väsymys pikkulapsi arkeen.
Tapaus 2
Ollaan oltu yhdessä kouluajoista asti. Molemmat kiireisiä suorittajia. Kasvetaan erilleen. Eletään lasten kautta. Eron syitä: Lapset muuttavat pois kotoa. Ei enää mitään yhteistä.
Tapaus 3
Pitkä turvallinen parisuhde jossa ei mitään vikaa. Toinen puoliso ihastuu yllättäen. Toinen saa tietää pettämisestä. Pariterapiaa kokeillaan. Eron syitä: Epäluottamus hajottaa suhteen tai petetty puoliso kostaa pettämällä.
Tapaus 4
Parisuhde alkaa kotibileissä. Molemmille alko maistuu. Toiselle puolisolle vuosien kuluessa liiankin hyvin. Eron syitä: Alkoholiongelma alkaa pitemmän päälle rassaamaan suhdetta. Raitistuminen ei onnistu. Toinen kyllästyy ja lähtee.
Tapaus 5
Pariskunnan toinen osapuoli on sairaalloisen mustasukkainen. Vähitellen mukaan tulee myös väkivalta. Eron syitä: Nainen on yleensä se jota lyödään joissakin tapauksissa myös mies (mutta siitä ei puhuta).
Tästä päätellen syitä eroon löytyy varmasti ihan jokaisesta parisuhteesta. Miksi sitten puolet eroaa ja puolet ei? Onko niin, että ero on niin arkipäiväistynyt, että siitä helpompi tehdä ongelmien ratkaisuväline numero 1? Kukapa nyt huonossa suhteessa kituuttaisi kun ei kerta ole pakko. 

Onnelliselle parisuhteessa asetetaan yhä enemmän vaatimuksia. Enää ei riitä, että perheessä on tasa-arvo ja kotiaskareet hoidetaan tasapuolisesti. Vaaditaan, että perheessä pitää kaikki toimia tai muuten on helposti kriisin paikka ja unelma täydellisyydestä lopahtamassa. Aivan kuin elämä olisi kuin jonkinlainen fitnesskilpailu siitä miten hyvän ja täydellisen siitä voisi muokata siinä osana tietenkin täydelliset ihmissuhteet.


Kaikkiin parisuhteen ongelmiin on saatavilla apua. Apua etsitään enkeliterapiasta ero-oppaisiin, joiden tarkoituksena on pureutua parisuhteen ongelmiin ja jos se on myöhäistä niin sitten erosta eheytymiseen. Kaikkiin sovelletaan usein toimivaa ratkaisumallia jossa etsitään ensin ongelman syyllinen ja sitten kun se on löytynyt etsitään sopiva ratkaisu tai toimintamalli jotta saadaan asia pois haittaamasta elämää ja tie on jälleen kevyt kulkea. Asiantuntijoita koulutetaan auttamaan tilanteessa kuin tilanteessa ja kenenkään ei enää tarvitse jäädä ongelmiensa kanssa yksin.
Miksi siis enää suuria häitä, kun on niin suuri riski, että se päättyy eroon? Miksi paheksutaan pettämistä, jos toista ei voi lopulta kuitenkaan omistaa? Miksi nämä erojutut ovat alkaneet kuulostamaan tylsiltä jorinoilta? Mitä tapahtuu ja mihin ollaan menossa? Tuleeko tästä maailma paikka jossa rakkautta ja parisuhteita kulutetaan surutta ja nakataan roskiin "parasta ennen päivän jälkeen"? eli sitten kun suhde on tehnyt tehtävänsä ja saattanut lapset maailmaan. Ollaanko me naiset vielä niin hölmöjä, että uskotaan siihen, että mies jaksaa rakastaa meitä elämänsä loppuun asti? Ovatko miehet niin hölmöjä, että kuvittelevat naisen kaipaavan pelkästään turvaa ja huolenpitoa? Olenko naiivi ja vanhanaikainen kun vatvon tällaisia asioita päässäni?
Kaiken tämän mylläkän keskellä tunnen itseni joksikin kummajaiseksi joka seisoo saman "vanhan" ukon rinnalla kun toiset parit ympärillä jakaantuvat kuin solut petrimaljalla, samalla kun lapset pyörivät mukana tässä aikuisten karusellissa isin ja äidin, exän ja nyxän, heidän lapsien ja sinun, minun, meidän ja isovanhempien ym. vieraiden sukulaisten kanssa ylös alas iloisessa sekamelskassa johon ovat tahtomattaan joutuneet. Siinä sitten joku vielä yrittää ymmärtää uusioperheiden perhedynamiikkaa jonka mutkikkuus pistää pyörälle jokaisen oppineimmankin pään, vaikka miten yrittäisi pysyä edes jollakin tapaa kärryillä.


Ollaanko me onnellisia tämän kaiken keskellä? Onko tämä se ideaali maailma jossa kaikki saavat rakastaa vapaasti ja ottaa onnensa mistä saavat? Entäpä ne petetyt ja jätetyt? Mikä on lopulta tärkeää ja mikä ei? Tietääkö lapset kohta ketkä ovat niiden sisaruksia, isiä ja äitejä, tätejä ja setiä kun suhteet vaihtuvat tiuhaan tahtiin? Ollaanko palaamassa takaisin kivikautiseen yhteiskuntaan jossa naisten ja miesten pääasiallisen yhteiselon tarkoitus oli pelkästään suvun jatkaminen ja jossa elettiin moniavioisissa yhteisöissä? Useisiin kysymyksiin tarjotaan vastaukseksi sanaa vapaus, että ihmisillä pitää olla vapaus, lapsilla pitää olla vapaus, vapaus mihin, miksi?
Pitäisikö rakkausavioliitot kieltää ja siirtyä järkiavioliittoihin tai sopimuksiin, joissa ei vannota enää ikuista rakkautta, eikä luvata yhteistä tulevaisuutta vaan jossa päätetään yhteiset pelisäännöt ennenkuin homma lähtee ihan kokonaan lapasesta? 





Tämä kaikki on niin rajua ihmissuhdepeliä, 
että se saa tämän sivustakatsojan välillä pakenemaan maaston korkeimmalle kohdalle,
 ettei elämän virta joka tulvii ympärillä kahlitsemattomasti ryöpyten tempaise mukaan ja
vie sen julmiin pyörteisiin ja kuohuihin.

Sana on vapaa.
Sydämmellisin terveisin satunnainen elämänpohdiskelija.
❤ 
Katja

28 kommenttia

  1. Hmm...mä oon varmaan sitä vanhaa jääräsukupolvea, että eroa ei ihan helpolla oteta. Mä oon sitä mieltä, että ei oo missään kuulutettu, että täytyy kokoajan olla todella onnellinen! Missä niin on luvattu? Onnen tae ei oo edes parisuhde, vaan oma henkilökohtainen elämä, jota voi vielä rikastaa parisuhde tai sitten ei rikasta! Rakastuminen on oikeastaan rasittava tunne, mä en sitä jaksaisi millään enää. Todellakin toivon, että minuun ei missään tapauksessa se enää iske! Tylsä, ennalta-arvattava parisuhde on juurikin sitä, mitä haluan ja saan. En koe olevani erityisen onnellinen, on joskus sellaisia hetkiä, mutta ei pysyvää olotilaa. Voisin elää myös yksin, mutta sitten en saisi sitä apua ja tukea, mitä parisuhde tarjoaa. Se on molemminpuolista toisen kykyjen ja taitojen arvostamista. Kun on elänyt 33 vuotta saman ihmisen kanssa, se tuo turvallisuutta kun tietää toisen ajatukset ja fiilikset pelkästään olemalla samassa tilassa. Ei tarvitse arvuutella ja pohtia. Nykymenoa en oikein tajua. Miksi ihmiset tekevät elämästään ja myös lastensa elämästä sellaista monimutkaista ja hankalaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että löytyy vielä muitakin jääräpäitä kuin minä jotka uskovat, että kun yhden hyvän löytää niin mitä sitä vaihtamaan kun onnellisuus ei vaihtamalla parane. Yhteistä historiaa meilläkin kohta 23 vuotta ja siinä on isot ja pienet kriisit käyty ja särmät hiottu niin, että elämä on tällä hetkellä aika seesteistä ja onnellista ja siksi ihan mukavaa. Kiitos vielä kommentistasi.

      Poista
  2. Itse olen ollut nyt naimisissa 36-vuotta ja yhteensä yhteistä taivalta on takana 39-vuotta, kun seurusteluaikakin lasketaan mukaan. Rehellisesti voin sanoa, että minulla on hyvä ja onnellinen avioliitto, josta olen kiitollinen ihan joka päivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoja lukuja teillä. Tuosta tulee mieleen edesmenneen isäni (1930-2016) sanonta: "Sitten vasta toisen tuntee ja tietää kun on yhdessä syöty säkillinen suoloja." Kiitos kommentistasi.

      Poista
  3. Mielestäni sellaisessa avioliitossa, josta kumpikaan ei halua lähteä pois, toteutuu täydellisin vapaus. Saa olla juuri sellainen kuin on pelkäämättä, että toinen jättää. Haluaa puhaltaa yhteen hiileen. On ihanaa kun tuntee toisensa ihan kaikkinensa ja on yhteinen arki, ihanan tavallinen arki. Minusta onni nousee juuri arjen pienistä suurista asioista. Meillä on nyt 18 vuotta onnellista avioliittoa. Parhaan sain ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tärkeää on varmaan asennoituminen yhteiseloon. Kuten Tillariina edellä mainitsi ja jonka itse allekirjoitan, onnellisuutta ei voi saada parisuhteesta jos ei itse osaa olla onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Aina elämä ei voi olla ruusuilla tanssimista ja kun sen ymmärtää pääsee jo pitkälle. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  4. Vastaan sinulle omia ajatuksiani! Avioliitto ei varmaan enää vaan ole niin iso juttu. Maailma on muuttunut. Siinä missä vielä reilut 50 vuotta sitten ajateltiin, että lapsen saaminen avioliiton ulkopuolella on kauhea häpeä, on se muuttunut tuikitavalliseksi ilmiöksi. Luulen, että ihmiset pelkäävät ja kauhistelevat toistenkin eroja siksi, että ne keikuttavat omaa arvopohjaa eli mihin itse uskoo (ydinperheeseen, happily ever after). Herää pelko voiko näin tapahtua minullekin. Juuri puhuttiin uutisissa siitä, kuinka eroaminen naisille oli ennen vaikeampaa taloudellisesta syistä ja siksi moni eli onnettomassa liitossa väkivallan uhan alla. Itse kyllä ajattelen, että erot ovat aina yksityinen asia eikä syyt tai selitykset kuulu muille kuin eroparille itselleen. Olen miettinyt, että tärkeintä on keskittyä vain omaan elämään ja antaa vastaavasti muiden elää kuten elävät. Toisten valinnat ovat toisten valintoja, eikä niitä koskaan voi täysin ymmärtää. Yritän pitää ohjenuoranani John Lennonin ajatusta "älä tuomitse sitä mitä et ymmärrä" :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ennen naimisiin meno on tosiaan ollut se yksi ja ainoa oikea yhdessäolon muoto ja ns. susipareja (avoliittoja) ei ole suvaittu ja tästä kaikesta on säädetty uskonnolla ja yhteiskunnan normien avulla. Tasa-arvo on tuonut järkeä kaikkeen tämän jälkeen ja antanut vapauden ja päästänyt ihmiset pois monista kahleistaan. Nykyään ei onneksi ole enää merkitystä sillä onko pariskunta naimisissa vai ei ja onko lapset hankittu avioliitossa vai ei. Itse en ole koskaan papin aamenta kuullut enkä pitänyt liiemmin tärkeänä. Minulle on onneksi sattunut matkaan sellainen lupsakka savolaismies jonka kanssa ollaan ajatuksiltaan oltu samoilla linjoilla ja yhteistä historiaa katseltu kohta 23-vuotta. Koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja miten hankalaksi tuo höntti heittäytyy mutta luulen, että tunnen hänet jo niin hyvin, että osaan ainakin ennakoida. Sanotaan, että toista ei saa koskaan pitää itsestäänselvyytenä ja se on ihan viisas ajatus. Olen samaa mieltä siitä, että ihmisten valintoja tulee kunnioittaa, vaikka ei aina voi ymmärtää. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  5. Kuin tätä aihetta jatkaen, oli tänä aamuna yhdessä toisessa blogissa kirja-arvostelua aiheesta: avio-onnea: https://tuulinenmaa.blogspot.fi/2017/09/pentti-ja-eeva-suihkonen-avio-onnea.html
    Mietin itse tuota vihkikaavan sanaa "tahdotko". Tahtomista ja sitoutumista, tunteita tulee ja menee. Vähän varoen tätä kaikkea kirjoitan, sillä kaikenlaista vaikeaakin voi olla, joka tekee sen sitoutumisen ja tahtomisenkin vaikeaksi... Liittoa ei kaiketi ainakaan kannata aloittaa sillä ajatuksella, että erotaan jos se ei "toimi".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitos kirjavinkistä käyn katsomassa. Kuten täällä on todettu pelkästään parisuhteen varaan ei omaa onnellisuuttaan voi rakentaa vaan on kyse omasta asenteesta ja siitä mitä parisuhteelta haluaa. Tahtominen tarkoittaa, että haluaa rakastaa niin myötä kuin vastamäessä ja se vastamäen "korkeus" on kai se ratkaiseva tekijä siinä riittääkö tahtoa vielä mäen huipulle. Kiitos kun kävit kommentoimassa.

      Poista
  6. Minusta tuntuu, että tämän päivän ihmisellä pitää aina olla kivaa ja kun ei ole, syy haetaan muualta, harvoin itsestä. Etsitään myös jatkuvasti kaiken kattavaa, elämää suurempaa rakkautta. Halutaan elää täyspäiväisesti seitsemännessä taivaassa, mutta se ei vaan ole mahdollista. Kaikkeen iloon ja rakkauteen kuuluu myös arkiset ongelmat ja negatiiviset tunteet. Media ja viihdeteollisuus luo illuusioita, joita yksi jos toinenkin tavoittelee ainoina totuuksina.

    Siinä vanhassa "myötä- ja vastoinkäymisissä" lausekkeessa on vankka idea. Parisuhde ei koskaan voi olla pelkkää onnen auvoa, vaan aina kahden ihmisen elämään tulee vastoinkäymisiä. Niitä ei välttämättä tule perheen sisältä, vaan niitä voi aiheuttaa ja usein aiheuttaakin jokin ulkopuolinen taho. Parisuhteessa tarvitaan turnauskestävyyttä ja kykyä selvitä vaikeista tilanteista. Näitä taitoja joudutaan opettelemaan ja suhteen edetessä niitä myös opitaan. Jos ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessa erotaan ja rynnätään oitis uuteen parisuhteeseen, ongelmat jää käsittelemättä ja elämästä tulee pelkkää parisuhteesta toiseen lentämistä.

    Oma parisuhteeni on kestänyt 42 vuotta ja iso osa siitä naimisissa. On rakennettu omakotitalo ja eletty pikkulapsivaiheet, koettu oma ja läheisen vakava sairaus, eikä talouskaan ole aina ollut niin vakaalla pohjalla. Edelleenkin toinen ärsyttää monissa asioissa, mutta niin teen varmasti minäkin. Emme ole täydellisiä, emmekä sellaista kuvittelekaan. On ollut hetkiä, jolloin olen ajatellut, että nyt riittää. Olen kuitenkin nukkunut yhden ja seuraavankin yön yli, pyytänyt ja antanut anteeksi. Hyviä asioita suhteessamme on aina ollut enemmän ja pääasiat kunnossa. Miksi siis lähteä rikkomaan vanhaa ja etsimään jotain uutta, joka ei ehkä koskaan korvaa entistä. Liitossamme on paljon iloa ja naurua, samoja mielipiteitä, yhteisiä kiinnostuksen aiheita. Viihdymme toistemme seurassa ja voisi jopa sanoa, että olemme parhaat ystävykset.

    Koen, että rakkaus on ensihuuman jälkeen tasapainoista elämää arjen iloineen ja suruineen. Suuri intohimo harvoin jatkuu kovin pitkään, vaikka elokuvissa ja tv-sarjoissa annetaan toisin ymmärtää. Ymmärrän ja hyväksyn av(i)oeron. Usein se on järkevä, jopa ainut vaihtoehto. Joskus vain tuntuu, että ihmissuhteista on tullut kertakäyttötavaraa. Suhteeseen rynnätään suurin ja epärealistisin odotuksin ja siitä lähdetään ensimmäisen vastoinkäymisen tullessa. Joidenkin ihmisten kohdalla sama kaava toistuu kerta toisensa jälkeen. Sääli niitä lapsia, jotka syntyvät ja elävät näissä ihmissuhdesotkuissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus tuntuu, että ihmissuhteista tehdään liian suuri numero ja kaiken pitää olla elämää suurempaa ja hienompaa niinkuin juuri media antaa ymmärtää. Ja tässä kaikessa sotkeudutaan "lillukanvarsiin" eikä nähdä omaa napaa kauemmaksi. Virheitä ja heikkouksia on niin helppo löytää kaverista eikä miettiä mikä itsessä on vikana ja voisinko olla kenties solidaarisempi. Omien epätäydellisyyksien hyväksymien on monille kova paikka tässä ihanne ihmisiä suosivassa maailmassa, jossa karkeasti sanottuna et ole olemassa jos et ole "seksikäs". Tämä kaikki järjettömyys joka ruokkii itse itseään ja saa niin monet kokemaan itsensä huonoiksi ja tähän yhteiskuntaan kuulumattomaksi, sille ei kukaan ole vielä osannut sanella sääntöjä.

      Poista
  7. Erittäin hyvää pohdintaa! Itse olen ehkä vielä nuori, naiivi ja toivoton romantikko, sillä avioeroprosenteista huolimatta uskon ikuiseen rakkauteen ja elämänmittaisiin liittoihin. Onnistunut liitto ei tokikaan tule ilmaiseksi - kuten ei mikään elämässä - vaan sen eteen on tehtävä työtä aktiivisesti joka päivä. Uskon parisuhteissa siihen, että "It takes to two tango", ja joka päivä meillä on mahdollisuus tehdä valintoja sen puolesta, millainen parisuhteemme on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä nuorempi on sitä enemmän on vaihtoehtoja mutta samalla vähemmän elämän kokemusta jotka auttaisivat tekemään niitä oikeita. Muistan, että itse nuorena tein ratkaisut aina sydämmellä ja sitä myöten oli välillä hyvää ja välillä huonoa tuuria. Siitä huolimatta teen ratkaisut edelleenkin pääsääntöisesti sydämmellä, mutta minusta on tullut vahvempi ja kestän paremmin myös sen huonon tuurin, sillä olen ottanut opiksi ja omaksunut asenteen ettei elämä ole niin vakavaa. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  8. Olen ollut naimisissa 30 vuotta ja olen siitä kiitollinen. Jokainen saa tehdä niin kuin haluaa ja kunnioitan sitä. Toivon kuitenkin, että ihan helpolla ei päädytä eroon. Avioliiton eteen on tehtävä työtä, pikaratkaisut eivät kuulu siihen.

    VastaaPoista
  9. Hieno ja ajatuksia herättävä postaus😍👌Itselle naimisiin meno aikoinaan oli ajatuksella jos sanon Tahdon..Niin se on sitten loppuiän kestävä.Ehkä joskus aiemmin avioliittoa on "kunnioitettu" eri tavalla..Katsoin tv.stä ensi treffit alttarilla ohjelmaa..Jollekin voi toki sopia,mutta itse en ikinä tuollaiseen lähtisi:) Pitkät liitot vaativat varmasti aina työtä eikä toista voi pitää itsestään selvyytenä..Kiitollinen olen omasta puoliskosta, jonka kanssa olen saanut kohta 25v taivaltaa yhdessä😊Kaunista syksyistä viikonloppua sinne❤

    VastaaPoista
  10. Mielenkiintoisia pohdintoja. Mielestäni on hyvä asia, että ero on nykyään tavallinen ja normaali juttu, ihan jo senkin takia, että huonoissa ja satuttavissa parisuhteissa ei ole enää pakko pysyä. Uskon, että monesti ero on kummallekin osapuolelle hyvä asia.
    Toisaalta olen samaa mieltä kanssasi siitä, että joskus erotaan liian helposti. Kenties parisuhteelta odotetaan liikoja. Kuvitellaan, että on se yksi ja ainoa oikea, jonka kanssa ei koskaan tule ongelmia ja kaikki sujuu kuin tanssi - ja sitten kun arki ei olekaan sellaista, lähdetään etsimään parempaa.
    Ehkä joiltain unohtuu se, että myös parisuhteeseen täytyy panostaa kaiken muun keskellä. Kiireinen elämä pakottaa tekemään priorisointia ja valintoja, ja joskus parisuhde tai puoliso jäävät niissä valinnoissa kakkoseksi.

    Mutta tämä on vain omaa pohdintaani. En ole miettinyt enkä kokenut eroa, joten menen hyvin mutu-linjalla. Myönnän, että siinä saattaa tulla väärinkäsityksiä ja harhakuvitelmia, kun katsoo kaikkea pelkästään omasta perspektiivistä.

    Olen katsonut Yleltä hyvin mielenkiintoista ohjelmaa Pari terapiassa, jossa ratkotaan puolisoiden kommunikaatio-ongelmia. Kolmen jakson perusteella voisi sanoa, että monessa suhteessa osapuolina on tavallisia, haavoittuvaisia ihmisiä, jotka toistavat epätietoisesti tiettyjä haitallisia käyttäytymismalleja. Minusta on hienoa nähdä, miten tässä sarjassa osallistujat uskaltavat sitoutua yhteiseen tavoitteeseen saada suhde toimimaan arjessa, ovat avoimia ja herkkiä ja pystyvät ottamaan vastaan myös kritiikkiä. Sarja on myös hyvä katsaus siihen, millaisten syiden takia terapiaan on päädytty (ja harkitsemaan eroa) ja kuinka vaikeaa näitä asioita voi olla nähdä ja ymmärtää omassa käyttäytymisessä ilman ammattiapua. En tiedä miksi nyt aloin jorisemaan tästä sarjasta :D Mutta suosittelen katsomaan, jos psykologia ja parisuhteet kiinnostavat.

    Mukavaa syksyn jatkoa! :)

    VastaaPoista
  11. Ansu - Parisuhde rakentuu toistensa kunnioittamiselle ja kyvylle ratkaista ongelmia yhdessä, ero ei tosiaan ole ongelmien ratkaisu numero 1. Kiitos kommentista.

    Päden paja - Jokaisella on omat odotuksensa avioliitolle tai muulle parisuhteelle. Parisuhteessa molempien tarpeet tulisi kohdata ja ottaa huomioon. Tahdon on helppo sanoa mutta vaatii paljon, että sen antaman velvoitteen pystyy täyttämään ja tahtomaan myös niinä huonoina päivinä. Kiitos ja kaunista syysviikonloppua myös sinnepäin.

    Piparminttu - Varmaan monessa parisuhteessa painiskellaan samojen ongelmien kanssa ja ratkaistaan samoja asioita monin eri tavoin. Uskon kuitenkin, että ongelmat jotka ihmiset ovat itse itselleen luoneet pystyvät ne myös ratkaisemaan itselle parhain päin. En ole seurannut kyseistä ohjelmaa, mutta täytyypä laittaa "korvan taakse". Mukavaa syksyn jatkoa myös sinulle. :-)

    VastaaPoista
  12. Huh, mikä postaus! Hienoa, että kerrot ajatuksiasi asiasta, jota varmasti kaikki jollain tasolla pohtivat, mutta harva sanoo ääneen.
    Itsekin olen helmikuussa ollut jo 32 vuotta 'saman ukon'kanssa naimisissa. Tähän yhteiseen matkaan on varmasti mahtunut huippuja ja pohjamudissakin on pyritty.
    Kukapa osaisi kertoa reseptin hyvälle parisuhteelle. Tämän päivän trendihän on; kaikki mulle tänne heti! Suhteen eteen ei olla valmiita tekemään töitä. Kynnys hakea eroa on niin matala, ettei tarvitse pysyä liitossa, jos ei huvita!
    En tiedä. Itse olen onnellinen ja ylpeäkin tänä päivänä yhteisestä taipaleestamme.
    Tälläisiä ajatuksia...
    Ihanaa lokakuun alkua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä on ollut ihanaa kuulla monien lukijoiden onnellisista pitkistä liitoista. Se on myös pistänyt ajattelemaan miten tärkeää yhteinen historia on. On varmasti ihanaa joskus vanhoilla päivillä muistella yhdessä menneitä aikoja ja kaikkea yhdessä koettua. Se miten se sitoo meidät yhä tiiviimmin yhteen ja kasvattaa ymmärtämään paremmin toinen toistaan on jotenkin tosi kaunista ja kaiken sen arvoista. Kiitos kommentistasi. 🍂

      Poista
  13. Vaikii aihe on tuo ero! Mie oon tään saman miehen kanssa arkii ja pyhhee jakanu kohta 37 vuotta. Miusta tuntuu jotta nykysin ei osata vastoinkäymisii sietee, vaikka niitä tullookin. Viina ja väkivalta on ne assiit jota ei tarvii kahtuu, miunmielestä!
    Paljon on eroja ja lapset on siinä kaiken heikoimilla. Harvoin vaihtamalla paranoo!
    Mukavoo viikkuoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä ehkäpä sitä ei voi tietää ennenkuin kokeilee ja kuten aiemmin mainitsin on kahdenlaista tuuria hyvää ja huonoa. -Katja

      Poista
  14. Huikea postaus. Minä olen ollut avioliitossa tässä kuussa 35 vuotta. Meillä oli omat vaikeudet lasten saamisessa. Adoptoimme lopuksi kaksi poikaa Pietarista. Se prosessi oli pitkä ja vaikea. Meinaan lapsettomuus hoidot ja adoptio valmennus. Näinä aikoina puhuimme ja jouduimme puhumaan niin paljon. Tämä yhdisti meidät uskon ikiajoiksi toisillemme. Mieheni on myös paras ystäväni ja kaverini. Empä osaa muuta sitten sanoakkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikissa suhteissa tulee vastaan vaikeuksia. Se miten niistä kumppanin kanssa selviää ja huomaa miten tärkeä toisen tuki on auttaa ymmärtämään toisen arvon elämässä. Lämmintä syksyn jatkoa sinulle ja kiitos kommentistasi.

      Poista
  15. Mielenkiintoista pohdintaa. Minustakin tuntuu, että nykyään erotaan usein liian heppoisin perustein (väkivalta-, pettämis- yms-tapaukset kyllä ymmärrän). Monet taitavat etsiä täydellistä kumppania, jonka kanssa kaikki käy yksiin ja elo on aina kuin vasta rakastuneilla. Sellaisen parisuhteen olemassaoloon en usko. Väittäisin, että kaikille pariskunnille tulee joskus erimielisyyksiä, riitoja tai muuten vaan hetkiä, jolloin elo ei tunnu ihan täydelliseltä. Mielestäni onnellisen parisuhteen salaisuus onkin hyväksyä se, että välillä ollaan myös vähemmän onnellisia. Lisäksi täytyy olla valmis tekemään töitä onnellisuuden eteen. Ihan niin kuin elämässä muutenkin! Toki parisuhde ja ero on aina pariskunnan oma asia, ja kukin saa tehdä niin kuin haluaa. Kenenkään henkilökohtaisia päätöksiä en halua arvostella. Jokainen tuntee itsensä parhaiten, ja saa tehdä ratkaisunsa niin kuin itse hyväksi näkee.

    VastaaPoista
  16. Minustakin tuntuu ja ainakin monia teidän lukijoiden ihania kommentteja lukiessa, että varsin moni pohtii näinä päivinä ihan samoja asioita. Se miksi näemme asiat nykyään niin mustavalkoisina vaikka mukana on paljon enemmän kuvioita kuin ennen, kuten vanhempiemme tai isovanhempien aikaan, tekee näistä asioista vaikeita. Kuitenkin olisi ihanaa jos parisuhteet pystyisivät vastaamaan nykyajan haasteisiin. Selviämään elämän pyörteistä ja siten kertomaan tuleville sukupolville miten tärkeää perhettä ja parisuhdetta on vaalia ja miten kaikista haasteista voidaan selvitä voittajina. Kiitos kommentistasi.

    VastaaPoista
  17. Yhdessä on oltu 46 vuotta alhoineen ja vuorineen. Tärkeintä on lasten asema. Jos ero parantaa sitä tavalla tai toisella, niin asiaa. Ihminen on kuitenkin tosi monimutkainen kokonaisuus eikä varmaan yhtä ja ainoaa totuutta tai tapaa ole, mutta aikuisella on mielestäni erittäin suuri vastuu tekemisistään.

    Itse olisin ollut hyvilläni, jos aikoinaan äitini olisi jättänyt alkoholistimiehen ja kaiken sen, mitä siihen liittyi. Tosin nyt osaan arvostaa turvallista ja välillä aika tasaistakin elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä kantaa meitä läpi niin hyvien kuin huonojen kausien. Jokaisesta niistä opimme samalla jotakin uutta. Ikä ja sen tuoma kokemus opettaa meitä ymmärtämään toisiamme ja mikä tärkeintä myös itseämme. Kiitos kommentistasi.

      Poista