Ero

Katsoin Yle Areenasta dokkarin joka kertoi erosta. Ohjelma oli nimeltään: Joka toinen. Ohjelman otsikko siis kertoi, että joka toinen pari eroaa täällä suomessa.

Usein tulee pohdiskeltua elämän virrassa vastaan tulevia asioita ja ilmiöitä, hieman syvällisemmin, vaikka minun ei tarvitsisi välittää ne silti koskettavat ja herättävät ajatuksia joita on vaikea pitää sisällään. 

Tästä ero asiasta on ajan mittaan kertynyt minulle sarja ratkaisemattomia dilemmoja joiden ristiriitaisuuksia olen pyöritellyt pienessä päässäni yrittäen etsiä asioihin jonkinlaista järkeä. Kuitenkaan sitä koskaan löytämättä kuten en ihmismielen monimuotoisuuteenkaan.
Ihmissuhdeasiat ovat kiinnostava osa tämän päivän populaarikulttuuria jonka ilmiöitä tullaan tutkimaan ja kirjoittamaan tuleviin historiankirjoihin ja siitä syystä tämän ajan seuraaminen, siinä mukana olo, vaikka vain hiiskumatta hiljaa sivusta seuraten on äärimmäisen mielenkiintoista. Toivottavasti tämä aihe koskettaisi myös teitä lukijoita ja toisi mieleen ajatuksia joita voisi jakaa täällä. Toivon kuitenkin, että kommentointi pysyisi asiallisena vaikka aihepiiri onkin asiallisen asiaton. Huh, en osaa paremmin tätä aihetta nyt pohjustaa. Onko siis ok jos nostan nyt pidemmittä puheitta ”ison ja pörröisen kissan pöydälle"?

Uskotko sinä vielä ikuiseen rakkauteen vai  onko usko hiipunut kasvavien erotilastojen myötä, kun pian tuohon kauniiseen satuun eivät usko edes lapset prinsessaleikeissään? Onko paljon todennäköisempää löytää baarista raitis mies kuin suomesta pariskunta joka ei koskaan eroaisi? 

Eroamisesta on tullut yhtä arkipäiväinen asia kuin mistä tahansa muusta perhetapahtumasta.
Ajatellaan, että jokaisella on oikeus onnelliseen elämään ja elämä on liian lyhyt ja kallisarvoinen tuhlattavaksi huonossa parisuhteessa. Parisuhde ei ole enää pitkään aikaan ollut tahdon asia ja tämän niin naurettavan kysymyksen: "Tahdotko rakastaa niin myötä kuin vastoinkäymisissä?” voisi jo vihdoin kuopata. Ennen tahdottiin, mutta nyt vain rakastetaan ja sitten kun ei rakasteta niin erotaan, ei tahdota, yksinkertaista? Onko tämä yksi syy, että kirkkohäät ovat vähentyneet?




Se, että meillä on vapaus valita on tehnyt parisuhteesta entistä herkemmän kriiseille. Meillä ei ole enää perinteisiä velvoitteita pysyä yhdessä, kun kaikki hoituu myös ilman. Tästä syystä pelkästään rakkaus, joka on valitettavasti hauras kuin saippuakupla, ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä. Jo pikkulapsiarki voi olla niin stressaavaa kokemus, että se saa rakkauden hiipumaan ja moni eroaa parisuhteen alkumetreillä. Tästä aiheesta löytyi muuten mielenkiintoinen postaus Menoa ja mamailua blogista täältä 

Kuvailen lyhyesti seuraavaksi sarjan tyypillisiä erotapauksia joihin olen törmännyt niin mediassa kuin lähipiirissä. 

Tapaus 1

Salamarakkaus, nopeasti naimisiin (satuhäät), tehty heti perään lapset 1-3, pikaero lasten ollessa 3-4 vuotiaita tai jopa ennen. Eron syitä: rakkaus loppui, toinen ei osallistu kotitöihin, seksi ei suju, väsymys pikkulapsi arkeen.

Tapaus 2

Ollaan oltu yhdessä kouluajoista asti. Molemmat kiireisiä suorittajia. Kasvetaan erilleen. Eletään lasten kautta. Eron syitä: Lapset muuttavat pois kotoa. Ei enää mitään yhteistä.

Tapaus 3

Pitkä turvallinen parisuhde jossa ei mitään vikaa. Toinen puoliso ihastuu yllättäen. Toinen saa tietää pettämisestä. Pariterapiaa kokeillaan. Eron syitä: Epäluottamus hajottaa suhteen tai petetty puoliso kostaa pettämällä.

Tapaus 4

Parisuhde alkaa kotibileissä. Molemmille alko maistuu. Toiselle puolisolle vuosien kuluessa liiankin hyvin. Eron syitä: Alkoholiongelma alkaa pitemmän päälle rassaamaan suhdetta. Raitistuminen ei onnistu. Toinen kyllästyy ja lähtee.

Tapaus 5

Pariskunnan toinen osapuoli on sairaalloisen mustasukkainen. Vähitellen mukaan tulee myös väkivalta. Eron syitä: Nainen on yleensä se jota lyödään joissakin tapauksissa myös mies (mutta siitä ei puhuta).

Tästä päätellen syitä eroon löytyy varmasti ihan jokaisesta parisuhteesta. Miksi sitten puolet eroaa ja puolet ei? Onko niin, että ero on niin arkipäiväistynyt, että siitä helpompi tehdä ongelmien ratkaisuväline numero 1? Kukapa nyt huonossa suhteessa kituuttaisi kun ei kerta ole pakko. 

Onnelliselle parisuhteessa asetetaan yhä enemmän vaatimuksia. Enää ei riitä, että perheessä on tasa-arvo ja kotiaskareet hoidetaan tasapuolisesti. Vaaditaan, että perheessä pitää kaikki toimia tai muuten on helposti kriisin paikka ja unelma täydellisyydestä lopahtamassa. Aivan kuin elämä olisi kuin jonkinlainen fitnesskilpailu siitä miten hyvän ja täydellisen siitä voisi muokata siinä osana tietenkin täydelliset ihmissuhteet.

Kaikkiin parisuhteen ongelmiin on saatavilla apua. Apua etsitään enkeliterapiasta ero-oppaisiin, joiden tarkoituksena on pureutua parisuhteen ongelmiin ja jos se on myöhäistä niin sitten erosta eheytymiseen. Kaikkiin sovelletaan usein toimivaa ratkaisumallia jossa etsitään ensin ongelman syyllinen ja sitten kun se on löytynyt etsitään sopiva ratkaisu tai toimintamalli jotta saadaan asia pois haittaamasta elämää ja tie on jälleen kevyt kulkea. Asiantuntijoita koulutetaan auttamaan tilanteessa kuin tilanteessa ja kenenkään ei enää tarvitse jäädä ongelmiensa kanssa yksin.

Miksi siis enää suuria häitä, kun on niin suuri riski, että se päättyy eroon? Miksi paheksutaan pettämistä, jos toista ei voi lopulta kuitenkaan omistaa? Miksi nämä erojutut ovat alkaneet kuulostamaan tylsiltä jorinoilta? Mitä tapahtuu ja mihin ollaan menossa? Tuleeko tästä maailma paikka jossa rakkautta ja parisuhteita kulutetaan surutta ja nakataan roskiin "parasta ennen päivän jälkeen"? eli sitten kun suhde on tehnyt tehtävänsä ja saattanut lapset maailmaan. Ollaanko me naiset vielä niin hölmöjä, että uskotaan siihen, että mies jaksaa rakastaa meitä elämänsä loppuun asti? Ovatko miehet niin hölmöjä, että kuvittelevat naisen kaipaavan pelkästään turvaa ja huolenpitoa? Olenko naiivi ja vanhanaikainen kun vatvon tällaisia asioita päässäni?

Kaiken tämän mylläkän keskellä tunnen itseni joksikin kummajaiseksi joka seisoo saman "vanhan" ukon rinnalla kun toiset parit ympärillä jakaantuvat kuin solut petrimaljalla, samalla kun lapset pyörivät mukana tässä aikuisten karusellissa isin ja äidin, exän ja nyxän, heidän lapsien ja sinun, minun, meidän ja isovanhempien ym. vieraiden sukulaisten kanssa ylös alas iloisessa sekamelskassa johon ovat tahtomattaan joutuneet. Siinä sitten joku vielä yrittää ymmärtää uusioperheiden perhedynamiikkaa jonka mutkikkuus pistää pyörälle jokaisen oppineimmankin pään, vaikka miten yrittäisi pysyä edes jollakin tapaa kärryillä.

Ollaanko me onnellisia tämän kaiken keskellä? Onko tämä se ideaali maailma jossa kaikki saavat rakastaa vapaasti ja ottaa onnensa mistä saavat? Entäpä ne petetyt ja jätetyt? Mikä on lopulta tärkeää ja mikä ei? Tietääkö lapset kohta ketkä ovat niiden sisaruksia, isiä ja äitejä, tätejä ja setiä kun suhteet vaihtuvat tiuhaan tahtiin? Ollaanko palaamassa takaisin kivikautiseen yhteiskuntaan jossa naisten ja miesten pääasiallisen yhteiselon tarkoitus oli pelkästään suvun jatkaminen ja jossa elettiin moniavioisissa yhteisöissä? Useisiin kysymyksiin tarjotaan vastaukseksi sanaa vapaus, että ihmisillä pitää olla vapaus, lapsilla pitää olla vapaus, vapaus mihin, miksi?

Pitäisikö rakkausavioliitot kieltää ja siirtyä järkiavioliittoihin tai sopimuksiin, joissa ei vannota enää ikuista rakkautta, eikä luvata yhteistä tulevaisuutta vaan jossa päätetään yhteiset pelisäännöt ennenkuin homma lähtee ihan kokonaan lapasesta? 

Tämä kaikki on niin rajua ihmissuhdepeliä, 

että se saa tämän sivustakatsojan välillä pakenemaan maaston korkeimmalle kohdalle,

 ettei elämän virta joka tulvii ympärillä kahlitsemattomasti ryöpyten tempaise mukaan ja

vie sen julmiin pyörteisiin ja kuohuihin.

Sana on vapaa.
Sydämmellisin terveisin satunnainen elämänpohdiskelija.

❤ 

Katja