Ero

Katsoin Yle Areenasta dokkarin joka kertoi erosta. Ohjelma oli nimeltään: Joka toinen. Ohjelman otsikko siis kertoi, että joka toinen pari eroaa täällä suomessa.

Usein tulee pohdiskeltua elämän virrassa vastaan tulevia asioita ja ilmiöitä, hieman syvällisemmin, vaikka minun ei tarvitsisi välittää ne silti koskettavat ja herättävät ajatuksia joita on vaikea pitää sisällään. 

Tästä ero asiasta on ajan mittaan kertynyt minulle sarja ratkaisemattomia dilemmoja joiden ristiriitaisuuksia olen pyöritellyt pienessä päässäni yrittäen etsiä asioihin jonkinlaista järkeä. Kuitenkaan sitä koskaan löytämättä kuten en ihmismielen monimuotoisuuteenkaan.

Ihmissuhdeasiat ovat kiinnostava osa tämän päivän populaarikulttuuria jonka ilmiöitä tullaan tutkimaan ja kirjoittamaan tuleviin historiankirjoihin ja siitä syystä tämän ajan seuraaminen, siinä mukana olo, vaikka vain hiiskumatta hiljaa sivusta seuraten on äärimmäisen mielenkiintoista. Toivottavasti tämä aihe koskettaisi myös teitä lukijoita ja toisi mieleen ajatuksia joita voisi jakaa täällä. Toivon kuitenkin, että kommentointi pysyisi asiallisena vaikka aihepiiri onkin asiallisen asiaton. Huh, en osaa paremmin tätä aihetta nyt pohjustaa. Onko siis ok jos nostan nyt pidemmittä puheitta ”ison ja pörröisen kissan pöydälle"?

Uskotko sinä vielä ikuiseen rakkauteen vai  onko usko hiipunut kasvavien erotilastojen myötä, kun pian tuohon kauniiseen satuun eivät usko edes lapset prinsessaleikeissään? Onko paljon todennäköisempää löytää baarista raitis mies kuin suomesta pariskunta joka ei koskaan eroaisi? 

Eroamisesta on tullut yhtä arkipäiväinen asia kuin mistä tahansa muusta perhetapahtumasta.
Ajatellaan, että jokaisella on oikeus onnelliseen elämään ja elämä on liian lyhyt ja kallisarvoinen tuhlattavaksi huonossa parisuhteessa. Parisuhde ei ole enää pitkään aikaan ollut tahdon asia ja tämän niin naurettavan kysymyksen: "Tahdotko rakastaa niin myötä kuin vastoinkäymisissä?” voisi jo vihdoin kuopata. Ennen tahdottiin, mutta nyt vain rakastetaan ja sitten kun ei rakasteta niin erotaan, ei tahdota, yksinkertaista? Onko tämä yksi syy, että kirkkohäät ovat vähentyneet?




Se, että meillä on vapaus valita on tehnyt parisuhteesta entistä herkemmän kriiseille. Meillä ei ole enää perinteisiä velvoitteita pysyä yhdessä, kun kaikki hoituu myös ilman. Tästä syystä pelkästään rakkaus, joka on valitettavasti hauras kuin saippuakupla, ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä. Jo pikkulapsiarki voi olla niin stressaavaa kokemus, että se saa rakkauden hiipumaan ja moni eroaa parisuhteen alkumetreillä. Tästä aiheesta löytyi muuten mielenkiintoinen postaus Menoa ja mamailua blogista täältä 

Kuvailen lyhyesti seuraavaksi sarjan tyypillisiä erotapauksia joihin olen törmännyt niin mediassa kuin lähipiirissä. 
Tapaus 1
Salamarakkaus, nopeasti naimisiin (satuhäät), tehty heti perään lapset 1-3, pikaero lasten ollessa 3-4 vuotiaita tai jopa ennen. Eron syitä: rakkaus loppui, toinen ei osallistu kotitöihin, seksi ei suju, väsymys pikkulapsi arkeen.
Tapaus 2
Ollaan oltu yhdessä kouluajoista asti. Molemmat kiireisiä suorittajia. Kasvetaan erilleen. Eletään lasten kautta. Eron syitä: Lapset muuttavat pois kotoa. Ei enää mitään yhteistä.
Tapaus 3
Pitkä turvallinen parisuhde jossa ei mitään vikaa. Toinen puoliso ihastuu yllättäen. Toinen saa tietää pettämisestä. Pariterapiaa kokeillaan. Eron syitä: Epäluottamus hajottaa suhteen tai petetty puoliso kostaa pettämällä.
Tapaus 4
Parisuhde alkaa kotibileissä. Molemmille alko maistuu. Toiselle puolisolle vuosien kuluessa liiankin hyvin. Eron syitä: Alkoholiongelma alkaa pitemmän päälle rassaamaan suhdetta. Raitistuminen ei onnistu. Toinen kyllästyy ja lähtee.
Tapaus 5
Pariskunnan toinen osapuoli on sairaalloisen mustasukkainen. Vähitellen mukaan tulee myös väkivalta. Eron syitä: Nainen on yleensä se jota lyödään joissakin tapauksissa myös mies (mutta siitä ei puhuta).
Tästä päätellen syitä eroon löytyy varmasti ihan jokaisesta parisuhteesta. Miksi sitten puolet eroaa ja puolet ei? Onko niin, että ero on niin arkipäiväistynyt, että siitä helpompi tehdä ongelmien ratkaisuväline numero 1? Kukapa nyt huonossa suhteessa kituuttaisi kun ei kerta ole pakko. 

Onnelliselle parisuhteessa asetetaan yhä enemmän vaatimuksia. Enää ei riitä, että perheessä on tasa-arvo ja kotiaskareet hoidetaan tasapuolisesti. Vaaditaan, että perheessä pitää kaikki toimia tai muuten on helposti kriisin paikka ja unelma täydellisyydestä lopahtamassa. Aivan kuin elämä olisi kuin jonkinlainen fitnesskilpailu siitä miten hyvän ja täydellisen siitä voisi muokata siinä osana tietenkin täydelliset ihmissuhteet.


Kaikkiin parisuhteen ongelmiin on saatavilla apua. Apua etsitään enkeliterapiasta ero-oppaisiin, joiden tarkoituksena on pureutua parisuhteen ongelmiin ja jos se on myöhäistä niin sitten erosta eheytymiseen. Kaikkiin sovelletaan usein toimivaa ratkaisumallia jossa etsitään ensin ongelman syyllinen ja sitten kun se on löytynyt etsitään sopiva ratkaisu tai toimintamalli jotta saadaan asia pois haittaamasta elämää ja tie on jälleen kevyt kulkea. Asiantuntijoita koulutetaan auttamaan tilanteessa kuin tilanteessa ja kenenkään ei enää tarvitse jäädä ongelmiensa kanssa yksin.
Miksi siis enää suuria häitä, kun on niin suuri riski, että se päättyy eroon? Miksi paheksutaan pettämistä, jos toista ei voi lopulta kuitenkaan omistaa? Miksi nämä erojutut ovat alkaneet kuulostamaan tylsiltä jorinoilta? Mitä tapahtuu ja mihin ollaan menossa? Tuleeko tästä maailma paikka jossa rakkautta ja parisuhteita kulutetaan surutta ja nakataan roskiin "parasta ennen päivän jälkeen"? eli sitten kun suhde on tehnyt tehtävänsä ja saattanut lapset maailmaan. Ollaanko me naiset vielä niin hölmöjä, että uskotaan siihen, että mies jaksaa rakastaa meitä elämänsä loppuun asti? Ovatko miehet niin hölmöjä, että kuvittelevat naisen kaipaavan pelkästään turvaa ja huolenpitoa? Olenko naiivi ja vanhanaikainen kun vatvon tällaisia asioita päässäni?
Kaiken tämän mylläkän keskellä tunnen itseni joksikin kummajaiseksi joka seisoo saman "vanhan" ukon rinnalla kun toiset parit ympärillä jakaantuvat kuin solut petrimaljalla, samalla kun lapset pyörivät mukana tässä aikuisten karusellissa isin ja äidin, exän ja nyxän, heidän lapsien ja sinun, minun, meidän ja isovanhempien ym. vieraiden sukulaisten kanssa ylös alas iloisessa sekamelskassa johon ovat tahtomattaan joutuneet. Siinä sitten joku vielä yrittää ymmärtää uusioperheiden perhedynamiikkaa jonka mutkikkuus pistää pyörälle jokaisen oppineimmankin pään, vaikka miten yrittäisi pysyä edes jollakin tapaa kärryillä.


Ollaanko me onnellisia tämän kaiken keskellä? Onko tämä se ideaali maailma jossa kaikki saavat rakastaa vapaasti ja ottaa onnensa mistä saavat? Entäpä ne petetyt ja jätetyt? Mikä on lopulta tärkeää ja mikä ei? Tietääkö lapset kohta ketkä ovat niiden sisaruksia, isiä ja äitejä, tätejä ja setiä kun suhteet vaihtuvat tiuhaan tahtiin? Ollaanko palaamassa takaisin kivikautiseen yhteiskuntaan jossa naisten ja miesten pääasiallisen yhteiselon tarkoitus oli pelkästään suvun jatkaminen ja jossa elettiin moniavioisissa yhteisöissä? Useisiin kysymyksiin tarjotaan vastaukseksi sanaa vapaus, että ihmisillä pitää olla vapaus, lapsilla pitää olla vapaus, vapaus mihin, miksi?
Pitäisikö rakkausavioliitot kieltää ja siirtyä järkiavioliittoihin tai sopimuksiin, joissa ei vannota enää ikuista rakkautta, eikä luvata yhteistä tulevaisuutta vaan jossa päätetään yhteiset pelisäännöt ennenkuin homma lähtee ihan kokonaan lapasesta? 





Tämä kaikki on niin rajua ihmissuhdepeliä, 
että se saa tämän sivustakatsojan välillä pakenemaan maaston korkeimmalle kohdalle,
 ettei elämän virta joka tulvii ympärillä kahlitsemattomasti ryöpyten tempaise mukaan ja
vie sen julmiin pyörteisiin ja kuohuihin.

Sana on vapaa.
Sydämmellisin terveisin satunnainen elämänpohdiskelija.
❤ 
Katja

Syksyn haikeus





Viikonloppuna mökillä oli päivällä lämmin mutta samalla syksyinen tunnelma. Värikkäät lehdet auringossa ja aamuinen koleus joka sai hengityksen höyryämään vei ajatukset talven tuloon. Olen täällä monesti antanut ymmärtää, että en ole mikään talvi-ihminen. Pidän kyllä suuresti kauniista kuulakkaista pakkaspäivistä mutta kun niitä on niin vähän ja nekin kevättalvella niin se muu aika on vaan jotenkin kestettävä. Synkkä räntä- ja vesisade-kausi, joka tuntuu muuten kestävän loputtomiin, se tulee tällä mukavuudenhaluisella kotimurmelilla vietettyä pääsääntöisesti sisätiloissa.
Puutarhatöihin ei tee mieli, vaikka innokkaimmat ahkeroivat lumen tuloon asti. Minä en ole niin innokas. Inhoan yli kaiken sitä kun kostea kylmä ilma pureutuu villapaidan läpi ja tekee sormet tunnottomiksi märissä puutarhahanskoissa, niisk. Siihen kun kaupan päälle vielä saan nuhan ja yskän, niin hyvä on. Joten tässä vaiheessa syksyä on minun viimeistään aika luovuttaa, laittaa puutarhatyökalut varastoon odottamaan kevättä ja hyvästellä puutarha talvilepoon.
Kuvasin mökillä viime hetken kukintaa ja jätin samalla jäähyväiset tälle kesälle ja kukkasille.
Tämä puutarhuri siirtyi sisätiloihin hyggeilemään. Nyt saa tulla ensilumi joka putsaa maiseman ja antaa tilaa uusille suunnitelmille. On siis aika sanoa hyvästit puutarhalle ja varautua talven tuloon nokka kohden uusia suunnitelmia (tai glögiä ja piparipurkkia).


Kaunista syysviikkoa!
Katja

"Sipulifestareilla"



Viikonloppuna oli SUURET SIPULEIDEN MAAHANPANIJAISET  joka on meidän oma jokasyksyinen "suurtapahtuma" mökillä. Osallistujamäärät vaihtelevat perinteisesti yhdestä kahteen sään ja innostuksesta mukaan ja väliajalla on tarjolla tottakai kahvia ja pullaa.
Laskeskelin juuri, että sipuleita tuli tällä kertaa maahan kaikkiaan 260 kappaletta ja siihen vielä muutamat perennat päälle joten nyt on tällä "osallistujalla" ainakin takareidet niin jumissa, että huomaa jotakin tehneensä.


Sipulisatsi sisälsi hyasintteja, laukkoja, liljoja (kolmea eri väriä), narsisseja sekä muutaman extrasipulipussin kaupan päälle. Kaikki sipulit siis enemmän ja vähemmän myyrävapaita. Kylkiäisenä tulleet kymmenen tulppaania istutin liljojen suojiin myyrien kiusaksi mutta voin silti olla ihan sata varma, että yksikään tulppu ei keväällä nouse sen verran hakkeja myyrät ovat tunnetusti tulppaaninsipuleille.

Melkoinen urakka ja hommeli oli näissäkin "festareissa". Ensin odotus, sitten suunnittelu ja järjestely ja lopulta istuttaminen. Lisää haastetta toi vielä se kun hyasintit, liljat ja laukat tulivat samalle alueelle niin että, piti varoa ettei lapiolla tonkaissut toisia ylös kun toisia istutti.

Mukavasti vierähti tämä syksyinen lauantaipäivä omilla "sipulifestareilla" eikä sää päässyt blokkaamaan tunnelmaa, jeh.


Mökillä kukkivat krassit vielä täyttähäkää ja kukinta jatkuu pakkasiin asti. Nyt harmittelen miksi en tullut laittaneeksi krasseja myös parvekkeelle niin olisin saanut ihailla tätä kukkaloistoa myös kaupungissa? Rakastan yli kaiken krassien tuoksua ja kun sen varren katkaisee niin siitä pippurisesta tuoksusta napsahtaa heti lapsuus ja koti mieleen. Näistä pirteistä kukkasista pitää kerätä siemenet talteen, ensi kesää odottamaan, kunhan kypsyvät.


Paprikat ja tomaatit raivasin pois parvekkeelta jo pari viikkoa sitten. Tomaattien sato jäi surkeaksi tai ne eivät yksinkertaisesti ehtineet kypsymään mutta raakileita oli paljon. Paprikat ja chilit sen sijaan ehtivät kasvaa syötävän kokoisiksi ja osa on vielä sisällä kypsymässä ja satoa on syöty ihan sitä mukaan.


Näihin kaupan paprikoista kasvatettuihin suippoihin kasvoi hauskoja ulokkeita. Tälle yhdelle mokomalle kasvoi jopa "korva". Sua kuunnellaan sillä paprikallakin korvat on..heh. Mitähän lie CIA:n paprikavakoojia nämä? :-)) Hei pitääkö olla huolissaan?

Basilika on niin ikään siirretty sisälle ruukkuihin ja persiljat pakastettu. Ensi kesänä taidan laittaa pelkästään paprikoita kun ovat niin satoisia ja helppoja kasvattaa eikä kirvat ja muut tuholaisetkaan niihin iskeneet.

Loppuviikolla tein eka satsin omena chuneytä jonka maustoin omilla chileillä. Chutney on mitä mainiointa makkaran ja liharuokien kyytipoikana, ei tee enää sinappia mieli.

Joulun alla (apua sanoinko joulu? no kuiteskin) kokeilen tehdä chutneytä viikunoista. Hyviä ohjeita löytyy netistä roppakaupalla ja se oma mieleinen makuyhdistelmä ei löydy kuin kokeilemalla.




Näihin herkullisiin tunnelmiin lopetan tältä erää. 
Lupsakkaa viikonalkua ystäväni. 
Katja



The last flowers stand


Ensimmäinen työviikko antoi jo kivasti ryhtiä elämään. Työssäolossa on ainakin se hyvä puoli, että vapaa-aika tuntuu entistä kivemmalta ja kaikin puolin ansaitulta joten pitkästä aikaa viikonloppu oli ihan oikeesti viikonloppu. Edes sateinen sää ei haitannut vaan antoi mitä mainioimman syyn kotoiluun ja puutarhakirjallisuuteen tutustumiseen.


Tulikukat ovat kukkineet jo kuukauden, mutta nauhukset ovat aina niitä viimeisiä kukkioita jotka jaksavat vielä pitkään ilahduttaa loistavan keltaisilla kukillaan, vielä senkin jälkeen kun muut ovat kylmien öiden ja syyssateiden tullen luovuttaneet. Heti sateen jälkeen kimalaiset pörräävät kuin viimeistä päivää mettä etsimässä ja varsinkin nauhuksissa käy melkoinen kuhina. Ne vetävät kuin magneetti kaikenlaisia pörisijöitä ja perhosia.
Harmi ettei tänä syksynä nähty amiraaleja. Aiempina vuosina niitä aurinkoisena päivänä saattoi kukissa olla laumoittain. Minne lie perhoset kadonneet? Päiväperhosiakaan ei tänä kesänä liiemmin ole näkynyt ja niistäkin muutamista joutui moni meillä sudenkorennon saaliiksi. Sudenkorennot kaartelevat aurinkoisella säällä kukkaniityn päällä ja napsivat siellä ruokailevia perhosia. Olen joskus päässyt näkemään kuinka ne nappaavat perhosen käpäliinsä ja perkaavat siivet pois lennossa, huh mitä petoja! Kyllä noille vielä jokin laki pitää löytyä. Sulkapallomailaa olen jo kokeillut ja sähköistä kärpäsläppää kumpikin aika tehokkaita.
Perhosten suojelua on myös poistaa niitä syöviä petoja. :-)


Kesän maalausprojektit eivät vielä loppuneet mökin maalaukseen vaan aiemmin punamultainen sauna-takkatupa sai tummanharmaan uudenuutukaisen maalipinnan. Nyt rakennus sopii paremmin muiden rakennusten joukkoon ja vaikka en ollut maalisävyä mukana valitsemassa tuo topakka harmaansävy oli iloinen yllätys ja osui minusta ihan nappiin. Se antaa rakennukselle sopivan hämyisen ilmeen joka sopii saunan ja takkatuvan idylliseen lookiin. Ihan perfecto valinta man!


Sipulikukkapakettia odottelen edelleen saapuvaksi. 
Sain tänään ilmoituksen, että paketti on nyt pakattu ja lähetetty. 
Kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu. 
Sitä odotellessa.

Mukavaa alkuviikkoa ja kuulumisiin.
Katja





Arvonnan voittajat



Arvonta on suoritettu! 

Ensiksi haluan kiittää kovasti kaikkia arvontaan osallistuneita
 ja paljon kiitoksia myös monista ihanista sydäntä lämmittävistä kommenteistanne 
ja kiinnostuksesta blogiani kohtaan.

Mutta pidemmittä puheitta, en aio pitää teitä enempää jännityksessä, 
siispä suoraan asiaan. 

Arvonnassa oli kolme palkintoa ja onnetar suosi seuraavia onnekkaita.

Ensimmäisen palkinnon Hanna Raskun kirjan Kaunista ja vihreää 
voitti Titti (blogista Titin Blogi). 
 Onneksi olkoon!

Toisen palkinnon Susanna Uusitalon ja Ritva Tuomen kirjan Luonto sisustaa
voitti Sanna (blogista Elli ja Pii).
Paljon onnea!

Kolmannen palkinnon Body Shopin yllätyslahjan
voitti Ansku (blogista Tuuli Annikan tuvassa).
Onnittelut!


Vinkkaan tässä samalla, 
että syksyn aikana on tulossa vielä ainakin yksi kiva arvonta lisää. 
Koskaan ei voi tietää ketä onnetar silloin suosii.

Reipasta viikonloppua kaikille ihanille lukijoilleni.

Katja

Syys ei ole = ikävyys


Tällä viikolla on ollut kiva polkea töistä kotiin aurinkoisessa säässä, 
vaikka aamut ovat olleet koleita ja sormia palellut ohjaustangolla, 
niin iltapäivällä palatessa on tullut kunnon hiki pyörän selässä. 
Samalla on saanut bongailla syksyn merkkejä 
ja ihailla auringossa kylpeviä puutarhapihoja. 
Mikä sen mukavampaa työmatkaviihdettä.


Maanantaina oli paluu töihin pitkän vuorotteluvapaan jälkeen. 
Tunnelma oli yhtä odottavan jännittynyt kun naapurillani,
 joka hehkutti alkuviikosta lähtevänsä Kirgiisiaan. 
Nyt pitäisi pikkuhiljaa ohjelmoida itsensä takaisin arkimodeen,
 tasapainottaa työ ja vapaa-aika. 
Uuteen päivärytmiin oppiminen ottaa vielä oman aikansa.


Arjen alkaminen tarkoittaa myös enemmän koti-iltoja ns. kotoilua,
 kun työpäivän jälkeen ei aina yksinkertaisesti jaksa muuta. 
Nautin jo pelkästään siitä kun voin iltaisin kaivaa esiin käsityön 
ja istahtaa sohvan nurkkaan kuuntelemaan samalla musiikkia 
tai katselemaan töllöä "aivot narikassa".


Työmatkoilla olen heti alkuunsa saanut hyviä "muistutuksia" varovaisuudesta.
Ensin säikähdin pyörän editse loikkivaa oravaa ja sitten säntäileviä koulupoikia, 
molemmat hyvänä opetuksena siitä, että liikenteessä pitää olla aina valppaana.


Syksyssä on ainakin yksi asia josta tykkään aivan erityisesti, 
se on sisustaminen.
Sisätiloihin siirtyminen saa sisustuskärpäsen päässäni surisemaan
ja kohta huomaan hakeutuvani kauppojen sisustuslehtilehtihyllyille,
Pinterestiin ja sisustusblogeihin fiilistelemään kauniita koteja.
  
Laitoin teille kuvia tämän hetken sisustuksesta.
Samalla oli ihan kiva katsella omaa kotia, kesän jälkeen, kameran silmin.
Reipasta syksyn alkua!
Katja

Syyskesän puuhia


Tilaamani kukkasipulipaketti pitäisi saapua postiin lähipäivinä. Malttamattomana jo odotan, että pääsen fiilistelemään sen sisältöä. Täällä onkin näpit "syyhynneet" kovasti istutuspuuhiin ja odottavan aika on ollut pitkä, nyt kun olisi mitä mainioin sää puutarhatöihin.
Joko teillä lukijat on sipulit istutettu vai odotetaanko sielläkin yhä syksyn"puuha"pakettia saapuvaksi?


Viikonloppuna sain kuitenkin jo istutettua maahan osan salkoruusun ja jaloritarinkannuksen taimista (tästä siementilauksesta voit käydä lukaisemassa TÄÄLLÄ). Salkoruusun eri värimuotojen kasvussa huomasi nyt selviä eroja. Jotkin olivat jo varsin roteviksi kasvaneita alkuja kun taas toiset vielä hentoisia. Jokin ötökkä oli järsinyt osasta lehdet kokonaan, mutta onneksi siemeniä tuli kylvettyä sen verran runsaasti, että kaikista väreistä sain siitä huolimatta vielä hyvät alut maahan.

Ritarinkannukset itivät salkoruusuja paljon hitaammin ja näyttivät riittävän topakoilta istutettavaksi. Päätin istuttaa ne suojaisaan rantapenkkiin kasvipengerryksen seinustalle jossa kukinnot on tarpeen vaatiessa helppo tukea puuseinää vasten.


Kivirappujen sementtivalu näyttää kovettuneen kestäväksi. Luontoäiti saa nyt vapaat kädet somistaa portaat vihreällä sammaleellaan. Tuo uuden ja vanhan rapun sauman väriero näkyy vielä niin järkyttävän selvästi, huh.

Viikonloppuna en malttanut olla suunnittelematta jo rappujen reunan istutuksia. Toteutus jää kuitenkin melko varmasti ensi kevääseen, jos ei nyt ihan tosi pitkä ja lämmin syksy tule. Kiva olisi saada sekin pian valmiiksi.



Rinteen kotkansiipisaniaiset ovat vallanneet alaa vuosi vuodelta ja nyt ne ovat hukuttaneet alleen lähes kaikki siihen istuttamani kuunliljat. Onneksi hostat ovat sinnittelijöitä (olen sen monesti huomannut) mutta ne pitäisi kaivaa saniaisviidakon keskeltä näkösälle. Keväällä niiden löytäminen olisi vieläkin haastavampaa kun hitaasti kasvavat lehtiversot peittyvät hetkessä saniaiskasvuston varjoon.


Nurmikon reunassa on toinen kuunliljavyöhyke. Pian lehtiruusukkeet peittävät koko reunan. Hostien kukinnot kääntyvät kaikki alarinteeseen päin joten jos mielii niitä ihailla joutuu menemään rinteen alapuolelle. Tänä syksynä kukinta onkin runsasta.


Tämä kesä ei ollut paras mahdollinen hernekasveille. Ruusupavun kasvatus oli ihan mahdottoman vaikeaa. Kylvin pavut alkukesällä terassilaatikkoon jossa ne eivät itäneet. Sitten idätin pavut sisällä purkeissa ja istutin taimet laatikkoon mutta kolea alkukesä teki taas tepposet. Mutta en lannistunut vieläkään vaan kylvin kolmannen erän (kolmas kerta toden sanoo mantraa mielessäni hokien) heinäkuun alussa uudestaan laatikkoon joista jokunen pitkän odottelun jälkeen viho viimein onnistui ja kukkii nyt vihdoin kermanvalkoisin kukin. Näitä kukkia täytyy nyt ihailla koko vaivan edestä.


Arabella on ilahduttanut puutarhuria tänäkin kesänä. Se on kukkinut yhtenä kukkamerenä aurinkoisella seinustalla. En ole vielä koskaan nähnyt siinä noin paljon kukkia. Tästä kiitollisesta kukkijasta olen alkanut pitämään koko ajan enemmän ja enemmän. Voiko tästä olla tykkäämättä?


Terassin Suomi-100 ruukkuistutuksessa eivät valkoiset tuoksuherneet niinikään itäneet. Muutama onneton verso nousi elokuussa ja eikä kukinnasta ole tietoakaan.
Istutuksen orvokit sen sijaan kukkivat koko kesän runsaasti ja jatkoivat kasvuaan joutaviin hernekeppeihin nojaten yhä ylemmäs korkeuksiin. Näin korkeaa orvokki-istutusta minulla ei koskaan ollut. Taidan laittaa ensi kesänäkin tukikepit orvokeille. Näyttää näinkin kivalle.


Ihanan aurinkoista ja reipasta alkavaa viikkoa!
💛
Muistakaa osallistua arvontaan (sivupalkista löytyy pikalinkki arvontasivulle).

Katja